Laulunavigaattori: Espejo – Peili (ja vähän voita)

Runot kertovat, että muinoin itsensä Väinämöisen piti soluttautua Tuonelaan ja takaisin, hakemaan salattuja sanoja, tietoa ja työkaluja. Ajan myötä olot Suomessa kevenivät, ja tultaessa 1970-luvulle riitti että kansa haki halpaa voita rajan takaa Ruotsista. Minäkin ehdin mukaan näille hämmentäville rasvareissuille, joilla rajan yli tultaessa setäni pysäytettiin aina, sillä hänen turhan tummat hiuksensa antoivat olettaa jotain selvästikin lain vastaista olevan tekeillä.

Jotenkin meistä moni selviytyi mukaan myös seuraavalle vuosituhannelle, ja eräänä aurinkoisena perjantaina kello 8:15 ehkä vuonna 2008 tai sitä seuraavana olin mukana yhtyeessä joka oli lähdössä henkilöautolla 1300 kilometrin päähän pistokeikalle viemään flamencoa ja maailmanmusiikkia Tukholmaan, niin omituiseksi oli maailma mennyt.

Seuraavana päivänä puolilta päivin heräsin, olin jostakin syystä halunnut ajaa koko matkan ja perille päästyämme vielä saunoa, uida aamuöisessä meressä ja ylipäänsä elämöidä, ja päätäni hakkasi joka puolilta prikaati pieniä hakkuja, ikkunalaudalla kiilteli kasa voikukkia enkä saanut mieleeni olinko minä ne poiminut vaiko joku toinen. Pihalta kuului basistimme Antin hilpeät kokeilun äänet, hän oli saanut bassolleen juuri ennen lähtöä tuoreen efektipedaalin ja yritti nyt kuistin lämmössä imitoida ohilentänyttä sorsaa nelikielisellään.

Aika kului hitaasti järkyttävän kauniissa saaristomaisemassa jonka helleaalto oli ensin herättänyt alkukesän kukoistukseen ja saman tien nukuttanut utuisen hurmaavaan pysähtyneisyyteen. Joka tapauksessa jossakin vaiheessa huomasin istuvani makuuhuonettani elämänmyönteisemmässä ulkoilmassa, jykevällä kalliolla joka jo yksistään riittäisi herättämään ruotsalaisen kansallistunnon, silmiäni siristellen. Okko soitti kitaraa ja Antti oli vaihtanut viuluun, koska vahvistimen johto ei riittänyt kallioille asti, ja niin sorsakin jäi.

Näin se kaikki kävi

Jostakin ilmaantui idea ja minäkin halusin soittaa mukana. Kaikki soittimeni olivat kuitenkin jossain ja minä jossakin muualla. Mutta kuvat tanssivat mieleeni kepeästi kuin tavarajuna tanssii, ja niitä kuvia piti takoa. Yli tuhat vuotta sitten näiltä kallioilta lähteneet ruotsalaiset jotka nykyisin tunnetaan ABBAsta, ilmiömäisestä kyvystään puolueettomuuteen ja sovitteluun sekä IKEAn lihapullistaan, nämä samat ruotsalaiset muodostivat lähes kaikkivaltiaan Bysantin keisarin lähimmän henkivartijakaartin 3000 kilometrin päässä kotoaan, koska olivat suuria, pelottavia, äärimmäisen vahvoja ja valmiita kuolemaan viimeiseen mieheen ennen kuin antautumaan.

Silmissäni väreili kaatuva hallitsija, viimeisten miestensä ympäröimänä vaikka kaikki tietävät tappion kohta koittavan, ei kuitenkaan vielä, sillä viimeinen isku tulee vasta tämän taistelun jälkeen, ja niin minä tartuin kalliolla lojuneisiin kuiviin keppeihin ja aloin paukuttaa niitä toisiinsa ja kallioon elääkseni musiikin mukana.

Oloni parani päivän myötä, illan keikka meni hyvin, seuraavana päivänä ajoin meidät takaisin kotiin ne samaiset 1300 km, hirvi juoksi matkalla tielle muttei osunut, ja minä selvisin kertomaan tämän. Niistä äänen ja kuvien palasista, jotka kalliolta veimme kotiin voin sijasta, syntyi myöhemmin levymme toinen raita Espejo, mutta ne kepit minä valitettavasti unohdin sinne kalliolle. Silti tai juuri siksi laulusta tuli hyvä.

-kili